Tammikuun 31. 2012 - diaryofamadman
Tämä on vain pintaraapaisu. Uskon että huomenna töistä tullessani en edes allekirjoita tai jopa edes tunne näitä tuntemuksia, mutta kyllä ne vielä hiipivät mieleni syövereistä.
31.01.2012 klo. 20:56
Olin äsken pihalla polttamassa tupakkaa ja miettimässä elämääni. Tätä korvieni välissä vellovaa vuoristorataa, jota jollain sairaalla tavalla pystyy vielä kuvailemaan henkisesti (?) suhteellisen terveen ihmisen “elämäksi”. Ajattelin blogin perustamista.
Tulin sisälle kämppääni, joka ei kyllä vastaa millään tavalla mielikuvaani omasta kodista, ja kuulen huoneesta bluesia ja kämppikseni ja hänen kaverinsa välistä keskustelua. En kyllä tiedä mistä he puhuvat, mutta olen aivan varma, että se on jotain mihin en osaa ottaa osaa ja suoraan sanottuna ei minua kiinnostaisikaan. Se on se ongelma. Minua ei kiinnosta, eikä kyllä kiinnosta moni muukaan asia enää.
Olen masentunut. Olen ollut masentunut jo yli vuoden. En ole maininnut asiasta kenellekkään ja olen väkisin pitänyt sen kaiken sisälläni. En vain yksinkertaisesti osaa pukea ajatuksiani sanoiksi tai tekstiksi, tai jälkimmäistä yritän ensimmäistä kertaa vasta nyt ja tuntuu jo siltä, että haluaisin lopettaa kirjoittamisen tähän ja sammutettuani tetokoneen vaipua siihen samaan apatiaan pimeässä huoneessani johon olen vaipunut joka saatanan ilta liian pitkään. Pelkään nukkumaan menemistä. Pelkään ajatuksiani ja sitä turhautumista unettomuudesta, joka taas johtuu siitä ensisijaisesta syystä miksi pelkään mennä nukkumaan, ajatukseni.
Miettiessäni elämääni ja tätä kaikkea mitä kirjoitan… jos lukisin tämän tekstin jonkun muun kirjoittamana, niin samaistuisin teksiin, mutta samalla ajattelisin tekstin kirjoittajan olevan myös itsesäälissä rypevä ali-ihminen… Juuri sellaisena kuin itse itseäni pidän.
Olen menettänyt kykyni keskustella. On muutama ihminen joiden kanssa haluaisin keskustella asioista ja joita haluan kuunnella ja joita haluan auttaa heidän ongelmissaan, mutta en pääse enää sitä kuuntelua pidemmälle. En vain saa sanoja ulos suustani ja samalla mielessäni ruoskin itseäni siitä etten pystynyt auttamaan niin paljoa kuin olisin halunnut tai pystynyt. Tunnen epäonnistuneeni siinä ainoassa asiassa jossa haluaisin olla hyvä, olemaan ystävä. Tästä syystä en puhu koskaan omista tunteistani kenellekkään, en vain pysty ja samalla mielessäni on vain se että miksi ketään edes alunperin kiinnostaisikaan juuri minunkaltaisen “itsesäälissä rypevän ali-ihmisen” tunteet. Tiedän että on olemassa muutama joita kiinnostaa, mutta en vain pysty. Yhä edelleen kadun asioita ja sanoja jotka olen jättänyt sanomatta…
Yhä edelleen kadun myös asioita ja sanoja jotka olen jo sanonut…
Ylläolevasta tekstistä tuli mileeni taas se, että olen vihaisempi, vittumaisempi ja provosoivampi kuin koskaan ennen. En voi sille mitään, tosin olenko edes yrittänyt? Vihaan itseäni siitä syystä. En halua ajaa niitä harvoja tärkeitä ihmisiä ympäriltäni pois. He ovat minulle se ainoa oljenkorsi musiikin ohella joka pitää minut täydellisen luhistumisen valoisammalla puolella. Raja on hiuksenhieno.
Musiikki saa minut edelleen iloiseksi. Aamulla kun istun bussissa työmatkalla kuuntelemassa musiikkia kahvin, tupakan ja pistävän kylmyyden piristämän mieleni kanssa, niin tuntuu että elämä hymyilee. Hymyilen itsekseni ja kelaan mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen lapsenomaisella innostuksella muistoja keikoista ja festareista ja samalla kaipaan taas niitä tapaamiani hienoja samanhenkisiä ihmisiä joihin olen niissä tutustunut. Yhä edelleen se muisto tuo kyyneleen silmäkulmaan kun tiistaina 27.05.2008 Hartwall Areenalla intron jälkeen KISS esirippu putoaa lavan edestä ja näen Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin laskeutumassa korokkeella areenan katosta pommien paukkuessa… Sitä kuinka ylimaalliselta Nikki Sixx näytti kun hän maanantaina 04.06.2007 käveli Helsingin jäähallin lavalle savun seasta rööki huulessa, sitä kuinka aggressiivista oli huutaa Angel of Deathia ensimmäisellä Slayer keikallani… Lista on loputon.
Oikeastaan tämä kirjoittaminen ei ollut hullumpi ajatus. On hieman kevyempi olo. Raukea olo. Tekee mieli tupakkaa. Aion vielä uskaltautua yhdelle savukkeelle tuonne kylmään, jonka jälkeen aion katsoa jakson Simpsoneita. Hieman väsyttääkin, toivottavasti saan tänä iltana unen helpommin kuin pitkään aikaan.
Juon nykyään hirveitä määriä alkoholia. Jopa arki-iltoina ennen töihin menoa. Saanpahan hetkellisesti mielenrauhan ja hieman sitä tyytyväisyyden ja onnellisuuden tunnella iltanakin jota koen yleensä vain aamulla töihin mennessä. Vittu. Saanpahan ainakin unta helpommin.
En lue teksitäni nyt jälkeenpäin. Kirjoitin mitä mieleen tuli. Pahoittelen epäselvää tekstiä ja kielioppi virheitä.
Saa nähdä saako joku tämän joskus jopa luettavaksi.